Erinomainen kuvaus pappilapuutarhoista

Tiina Koskimies: Ravintoa sielulle ja ruumiille. Suomalainen pappilapuutarha 1900-luvun alkupuoliskolla. Jyväskylän yliopisto, etnologian laitos, tutkimuksia 39. Jyväskylä 1999. 116s

Finnish landscape studies – a mixture of traditions and recent trends in the analysis of nature-human interactions

Finnish landscape studies have long methodological traditions stretching back to the early 20th century. These are reflected in present-day landscape research, which is practised within various university disciplines and research institutions, representing both the sciences and the humanities and also applied fields. We have categorised Finnish landscape studies under four main themes: (1) theoretical and methodological, (2) ecological, (3) social and cultural, and (4) applied. The focus of Finnish landscape research has been on both physical landscape characteristics and their spatial and temporal interactions, and also on the diverse social context of landscapes. Finnish landscapes have been mapped and delineated on several occasions, the latest landscape map being based on a publication by the National Land Survey and the Geographical Society of Finland dating from 1994. This classification recognizes landscape areas defined hierarchically on three spatial levels using the proportions and spatial configurations of ground, water, vegetation and man-made forms. The future of Finnish landscape studies is tied to whether knowledge about nature-human interactions on the visible surface of the earth will be able to overcome the fragmentation brought about by specialization. What is needed is a common world of concepts, a new way of thinking. This will call for transdisciplinary concepts, intertraditional points of view, in which quantitative and explicatory methods are complemented by qualitative approaches and methods which emphasize understanding, meanings and symbols. </div

Pitkospuut vai laajentuva kenttä? Insinööri- ja maisemasuunnittelu taidehistorian kaanonin koetinkivinä

Artikkeli tarkastelee insinöörisuunnittelua sekä puutarha- ja maisemasuunnittelua suomalaisen taidehistorian marginaaleissa. Näin selvitetään, mitä niiden asemointi tutkimuksen kenttään kertoo alan institutionaalisista rajoista. Taidehistorian tutkimusalue määritellään nykyisin laajasti sekä taiteellisia että muita ilmiöitä käsittäväksi. Artikkelissa kuitenkin pohdimme, onko hierarkkinen jako taiteeseen ja ei-taiteeseen silti edelleen voimassa. Taide tutkimuskohteena määrittelee yhä tieteenalan identiteettiä ja jäsentyy edelleen kaanoneina. Vaikka niin puutarha- ja maisemasuunnittelu kuin insinöörisuunnittelu on kelpuutettu kotimaisen taidehistorian tutkimuskohteiksi, sen piirissä ylläpidetään silti näiden alojen ja arkkitehtuurin välistä erottelua. Tarkastelu osoittaa alan kaksijakoisen suhteen muihin kuin taiteellisiin tutkimuskohteisiin. Ne voidaan hyväksyä, mutta niiden näkyvyys taiteen kaanoniin yhä perustuvissa alan yleisteoksissa tai opetussisällöissä on satunnaista.</p

Kokemäenjoen rannat porilaisten arkiympäristönä ja kulttuuriperintönä

Kaupunkikulttuuria tai urbaania kulttuuriperintöä ajatellessa ei välttämättä tule ensimmäisenä mieleen villinä rehottava joenrantapöheikkö tai naakkaparvi. Nämä eivät kuulu institutionaalisen kulttuurin tai kulttuuriperinnön piiriin, vaan niihin suhtaudutaan yleensä kaupunkiluontona. Tämä taas asemoituu usein välineellisesti joko artefaktista kaupunkiympäristöä pehmentävänä kehyksenä ja elämysten tuottajana tai sille vastakkaisena hukkatilana ja kaavallisena jakojäännöksenä, joka pitäisi saada parempaan käyttöön. Itseisarvoisesta kaupunkiluonnosta voidaan puhua monimuotoisuuden kantajana, autonomisena toimijana tai toimijaryhmänä sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen tasaveroisena osapuolena. Tässä artikkelissa lähdetään hahmottamaan kaupunkiluontoa kulttuurina ja kulttuuriperintönä korostaen luonnon toimijuutta ja omalakisuuttasen ja kulttuurin välisen moninaisen vuorovaikutuksen lähtökohtina

Pitkospuut vai laajentuva kenttä? Insinööri- ja maisemasuunnittelu taidehistorian kaanonin koetinkivinä

Artikkeli tarkastelee insinöörisuunnittelua sekä puutarha- ja maisemasuunnittelua suomalaisen taidehistorian marginaaleissa. Näin selvitetään, mitä niiden asemointi tutkimuksen kenttään kertoo alan institutionaalisista rajoista. Taidehistorian tutkimusalue määritellään nykyisin laajasti sekä taiteellisia että muita ilmiöitä käsittäväksi. Artikkelissa kuitenkin pohdimme, onko hierarkkinen jako taiteeseen ja ei-taiteeseen silti edelleen voimassa. Taide tutkimuskohteena määrittelee yhä tieteenalan identiteettiä ja jäsentyy edelleen kaanoneina. Vaikka niin puutarha- ja maisemasuunnittelu kuin insinöörisuunnittelu on kelpuutettu kotimaisen taidehistorian tutkimuskohteiksi, sen piirissä ylläpidetään silti näiden alojen ja arkkitehtuurin välistä erottelua. Tarkastelu osoittaa alan kaksijakoisen suhteen muihin kuin taiteellisiin tutkimuskohteisiin. Ne voidaan hyväksyä, mutta niiden näkyvyys taiteen kaanoniin yhä perustuvissa alan yleisteoksissa tai opetussisällöissä on satunnaista.Peer reviewe

Pohjanlahden rantatie. Ratsupolusta rannikon matkailutieksi

Siirretty Doriast